Siinä se sitten pihalla törötti...
Vakuutus, katsastus ja veroasiat olikin tullut hoidettua jo ostotilanteessa, joten niistä ei tarvinnut enää huolehtia.

Auton imurointi onnistui näppärästi vetämällä työmaajohto toisen kerroksen parvekkeen kautta auton katolle ja sieltä auton takaikkunasta sisälle. Auton tekstiilit ja istuimet olivat käsittämättömän hyvässä kunnossa. Vuoden kuluttua tilanne tulee olemaan toinen, ikävä kyllä.

Kesärenkaanraadoista piti päästä eroon. Netistä kaivelin erilasia vaihtoehtoja renkaiden säilytykseen. Lahden rengashotellilta sain hyvän tarjouksen uusista renkaista, säilytyksestä ja renkaiden vaihdosta. Enpä vielä aavistanut, kuinka tärkeä tästä asiakassuhteesta tulisi.

Kaasulaitteet oli tarkastettu Viitamaalla, mutta vesijärjestelmä tarkistutin Lahden Caravanhuollossa. Jätin auton liikkeen pihalle ja noudin sen sieltä seuraavan päivänä. Lasku oli etuistuimella ja puhelimitse sain kattavan opastuksen vesilaitteiden käytöstä. Näppärää. Opastus tuli todella tarpeeseen.

Sitten piti vielä virallistaa suhde kansainväliseen karavaanareiden joukkoon. Liityin SF-Caravan ry:een ja samalla tilasin kansainvälisen leirintäkortin, ICC:n. Saapa nähdä mitä hyötyä näistä kerhoista tulee olemaan...

Tärkeimpänä opettelin myös hillityn arvokkaan karavaanaritervehdyksen, jota olen ahkerasti käyttänyt.

Kotimatkalle lähdin kaupan kautta. Eihän se ole retki eikä mikään, ellei ole eväitä. Siis karkkiostoksille.
Iloinen yllätys oli, että auto mahtuu parkkiruutuun. Ei siihen parkkiruutuun sitten mitään muuta mahdukaan. Ja viereisessäkin ruudussa tulee herkästi ahdasta.

Ylivieskasta oli yllättävän vaikea päästä pois. Siellä oli jotkin suurkonemarkkinat, joten kylä oli täynnä toinen toistaan suurempia vekottimia. 
Lisäksi pettämätön suuntavaistoni petti jälleen ja ajelin aikani siksakkia, kunnes löysin oikean tien.  Käsittämätöntä, että joku voi eksyä Ylivieskan keskustaan. ; )

Suunnittelemani reitti kulki Seinäjoen kautta, ja ajelin sinne pikkuteitä pitkin. Auriinko paistoi, auto kulki ja metelin voimakkuus oli yllätys. Radion puheohjelmia ei pystynyt kuuntelemaan ollenkaan ja musiikkiakin joutui soittamaa kybällä. Ja kun sitten piti vielä laulaa päälle, niin ääni oli käheänä jo sadan kilometrin jälkeen.

Yön vietin kummipojan perheen pihalla. Yritin epätoivoisesti muistella, miten se lämmityslaite (Trumatic eli rumatikki) toimikaan. Oliko se nyt kierrä ja paina... Vai pitikö vielä jotain nykiä tai näppäillä...
Lämmintä kuitenkin riitti lopulta niin hyvin, että nukuin ison osan yöstä ikkuna auki. Tai siis valvoin... Oli liian kuuma, päätä palelsi, patja oli liian kova ja sitten vielä mietitytti, kuoleeko kaasumyrkytykseen. Kaiken tämän tukaluuden kuitenkin peitti alleen ilo ikiomasta kotilosta ja  korvissani humisi seikkailujen kutsu. : D

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti kotia. Dieseliä kului yllättävän paljon ja puoltaminen teki ajamisesta urheilusuorituksen. Kyllä siinä allit saivat kyytiä, kun yritti väen vängällä pitää tiellä kolme tonnia unelmia, rautaa ja lasikuitua. Jokaisen mutkan jälkeen auto halusi muutaman kilometrin matkan sinnikkäästi kääntyä edellisen kurvauksen suuntaan, minä en.

Lisäksi huomasin, että iPhonen karttaohjelman arvioon matkan kestosta voi huoleti laittaa puolet lisää. Hymeri ei ole mikään raketti, selvästikään.

Iltahämyssä saavuin kotipihaan. Ei ollut ollenkaan selviö, että säälittävän pienellä koneella varustettu unelmani selviäisi kotimäestäni, mutta niin se vaan puksutti perille. Parkkeerasin auton (jo vuosi sitten) hankkimaani täydelliseen parkkiruutuunsa, toivotin sille hyvää yötä ja uupuneena raahauduin kotiin. 

Pakko oli kuitenkin muutaman kerran vielä kurkistaa parvekeelta, että auto oli vielä olemassa.

Palvelu Viitamaa Caravanilla toimi paremmin kuin hyvin. Noutaja oli vastassa juna-asemalla ja kuuma kahvi odotti perillä termarissa.

Edessä oli siis kauhulla odottamani koeajo. Eron jälkeen oli tuo autoilu jäänyt melko vähiin ja vieraalla autolla ajaminen on alkuun aina räpellystä. Ja sitten kun vielä on mies kyydissä...
Koeajo sujui kohtalaisesti... pieniä ongelmia vaihteiden kanssa, ohjaus puolsi ja Ylivieska oli täynnä traktoreita... Mutta kaikki selvisivät hengissä. ; ) 

Autossa oli muutama yllätys, jotka selvisivät vasta paikan päällä. Kahdet renkaat olivatkin yhdet renkaat ja toiset vanteet. Varastossa olleilla kesäkumeilla ei liikenteessä pitkälle pötkisi. Puoltaminen johtui, kuulemma, iskunvaimentimien päässä olevista laakereista. 

Harkitsin asiaa huolella ( noin minuutin) ja päätin aloittaa pitkän ja lämpimän suhteen Hymerin kanssa. Nimi paperiin, avaimet käteen, jauhesammutin kainaloon ja menoksi. 

Monen vuoden pähkäilyn jälkeen, päätin tehdä yhdestä unelmastani totta. Raha-anomus S-pankkiin ja nettiin etsimään unelmien matkailuautoa. Tunnetilat vaihtelivat pakokauhusta perusteettomaan, mutta suloiseen itsevarmuuteen.

Yhtään tuttua, sukulaista, ystävää... ei ollut, joka olisi sanonut, että ajatus on hyvä. Outoa!

Sen verran olin jo tutustunut netin valikoimiin, että olin onnistunut selvittämään mikä on olennaista matkailuautossa.
Sen pitää olla...
-pieni (On helpompi käsitellä ja sopii arkikäyttöönkin.)
-halpa (Rajansa se on S-pankinkin luottamuksella.)
-sivukeittiöllinen (näppärä)
-alkovimalli (Sänky on ylhäällä turvassa sotkulta ja uteliaiden kurkistuksilta.)
-kestävä (jep, jep...)
-vähän ajettu
-söpö
-puhtaan tuoksuinen

(Nyt kun tuota katselen, niin ihan on kuin peiliin katselisi. Muistuttavatkohan autotkin omistajiaan, niin kuin koirat?)

Talvilomalla 2013 tahtotila, auto, vapaa-aika ja rahat sitten kohtasivat. Hiukan kyllä ajattelin, pitäisikö jostain etsiä joku, joka tietää jotain matkailuautoista. Päätin kuitenkin jättää moiset ilonpilaajat pois matkasta.
Siis VR:llä Ylivieskaan ja nokka kohti Viitamaa Caravania.