Kotimatkalle lähdin kaupan kautta. Eihän se ole retki eikä mikään, ellei ole eväitä. Siis karkkiostoksille.
Iloinen yllätys oli, että auto mahtuu parkkiruutuun. Ei siihen parkkiruutuun sitten mitään muuta mahdukaan. Ja viereisessäkin ruudussa tulee herkästi ahdasta.

Ylivieskasta oli yllättävän vaikea päästä pois. Siellä oli jotkin suurkonemarkkinat, joten kylä oli täynnä toinen toistaan suurempia vekottimia. 
Lisäksi pettämätön suuntavaistoni petti jälleen ja ajelin aikani siksakkia, kunnes löysin oikean tien.  Käsittämätöntä, että joku voi eksyä Ylivieskan keskustaan. ; )

Suunnittelemani reitti kulki Seinäjoen kautta, ja ajelin sinne pikkuteitä pitkin. Auriinko paistoi, auto kulki ja metelin voimakkuus oli yllätys. Radion puheohjelmia ei pystynyt kuuntelemaan ollenkaan ja musiikkiakin joutui soittamaa kybällä. Ja kun sitten piti vielä laulaa päälle, niin ääni oli käheänä jo sadan kilometrin jälkeen.

Yön vietin kummipojan perheen pihalla. Yritin epätoivoisesti muistella, miten se lämmityslaite (Trumatic eli rumatikki) toimikaan. Oliko se nyt kierrä ja paina... Vai pitikö vielä jotain nykiä tai näppäillä...
Lämmintä kuitenkin riitti lopulta niin hyvin, että nukuin ison osan yöstä ikkuna auki. Tai siis valvoin... Oli liian kuuma, päätä palelsi, patja oli liian kova ja sitten vielä mietitytti, kuoleeko kaasumyrkytykseen. Kaiken tämän tukaluuden kuitenkin peitti alleen ilo ikiomasta kotilosta ja  korvissani humisi seikkailujen kutsu. : D

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti kotia. Dieseliä kului yllättävän paljon ja puoltaminen teki ajamisesta urheilusuorituksen. Kyllä siinä allit saivat kyytiä, kun yritti väen vängällä pitää tiellä kolme tonnia unelmia, rautaa ja lasikuitua. Jokaisen mutkan jälkeen auto halusi muutaman kilometrin matkan sinnikkäästi kääntyä edellisen kurvauksen suuntaan, minä en.

Lisäksi huomasin, että iPhonen karttaohjelman arvioon matkan kestosta voi huoleti laittaa puolet lisää. Hymeri ei ole mikään raketti, selvästikään.

Iltahämyssä saavuin kotipihaan. Ei ollut ollenkaan selviö, että säälittävän pienellä koneella varustettu unelmani selviäisi kotimäestäni, mutta niin se vaan puksutti perille. Parkkeerasin auton (jo vuosi sitten) hankkimaani täydelliseen parkkiruutuunsa, toivotin sille hyvää yötä ja uupuneena raahauduin kotiin. 

Pakko oli kuitenkin muutaman kerran vielä kurkistaa parvekeelta, että auto oli vielä olemassa.